24

S: Tänään on mun syntymäpäivä. Mittariin pamahti kakskytäneljä vuotta. Kuulostaa omissakin korvissa naurettavalta, mutta tää on mulle jonkinsorti kriisin paikka. Noin niinku samalla tavalla kuin mitä tahansa mitä mun elämässä tapahtuu ;)

Mä huomaan hymyileväni jokseenki surullisesti, kun mietin sitä mielikuvaa, joka mulla oli joskus kuustoistakesäisenä siitä, millaista elämä olis sit kun olen 24 vuotta. Kuvitelmissani mä olin löytänyt rinnalleni sen ihmisen, jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni. Me asuttaisiin yhdessä saman katon alla, meillä olisi ihana pieni perhe ja mahdollisesti ensimmäinen lapsi tuloillaan. Mä rakastaisin työtäni ja elämääni sataprosenttisesti, enkä olisi epävarma enää ihan mitättömän tyhmistä asioista. Mä olisin saanut sen "Happily Ever After" loppuni. Vaan eipä ole elämä kuljettanut siihen suuntaan.

Mä en tahdo valittaa. Tavallaan mä rakastan mun elämääni ja sitä mitä mä olen onnistunut saavuttamaan. Mutta tällasina hetkinä ma havahdun miettimään olenko mä laisinkaan kulkemassa oikeaan suuntaan elämässäni. Okei, ammattini suhteen mä tiedän olevani oikealla tiellä - kun tässä muutaman vuoden sisällä valmistun, tiedän saavani ammatin jota rakastan ja jolla oikeasti on merkitystä, mutta entä sitten kaikki muu? Herätessäni viime sunnuntaina mä aloin miettimään mun ihmissuhteitani. Sitä miten jokainen mun seurustelusuhde on kosahtanut ja sitä miten musta tuntuu välillä todella yksinäiseltä myös ystävien suhteen. En halua taaskaan valittaa, sillä mä en todellakaan ole yksin. Mulla on aivan mahtavia ystäviä, joihin voin tukeutua ja luottaa, mutta mä mietinkin lähinnä sitä, miksi mulla on vain muutamia ystäviä, miksi mä en ole koskaan osannut olla sellainen ihminen jolla olisi laaja kaveripiiri, sellainen joka pyörisi joka viikonloppu isossa ystäväporukassa ja moikkailisi kaupungilla vastaantulevia ihmisiä. Miksi mä edelleenkin käännyn niin usein sisäänpäin kun joku yrittää tutustua muhun? Helkkarin hyviä kysymyksiä kaikki, eikä mulla oo näihin vastauksia. Sitä luulee tuntevansa itsensä niin kovin hyvin, mutta joskus tulee vastaan tällaisia hetkiä, kun alkaa pohtimaan, että tunteeko oikeastaan sittenkään.

Sattumalta samaiseen sunnuntaiseen pohdintaani osui myös Iholla sarjassa esiintyvän Heli Kajon pohdintaa elämästä. Hän oli törmännyt ravintolassa naiseen, joka oli tilittänyt odottaneensa elämältä liikaa ja tulleensa pettyneeksi. Kyseinen nainen kertoi tajunneensa, että elämässä vain pieni prosentti ihmisistä tekee ihmeellisiä asioita ja loput... No, loput eivät tee. Mä itkin sohvalla vuolaasti tätä katsellessani, koska jotenkin tää vaan viilsi syvältä. Mä en ole pettynyt elämään - vielä. Mutta mua pelottaa se ajatus että niin voisi käydä. Mitä jos mä kuolisin tänään, mitä mä muka olisin elämässän saavuttanut? Oonko mä tehnyt elämässäni sellaisia asioita, joilla oikeasti on merkitystä?

Tää kaikki kuulostaa mun korvissani niin klassiselta ikäkriiseiltyltä, että melkei hymyilen ääneen. Ja sitä tää varmasti osaltaan myös onkin. Osaltaan tää myös varmasti liittyy kaikkeen tuohon aikaisemmin kirjoittamaan pohdintaani ihmissuhteista ja niiden päättymisestä.

Jotta tällä tekstillä olis edes jonkinlainen pointti, voisin kertoa hiukan mitä olen puuhaillut tänä mahtavana synttäripäivänäni. Kävipä niinkin kivasti tuossa parisen viikkoa sitten, että mun vasemman puolen viisaudenhampaat alkoivat vaivaamaan todenteolla. Ensimmäinen itselleni mahdollinen poistoaika osui tietenkin tälle päivälle: mahtava synttärilahja, eikö niin? :) Tänään sitten iltapäivällä marssin YTHS:lle ja pakko todeta, etten ole pitkiin aikoihin pelännyt mitään. En muistaakseni panikoinut viime keväänä edes lävitsyksen ottoa näin paljon, vaikka tänään sentään tiesin saavani puudutteet. Lekuri kysäisikin multa, että onko mulla paha olo - ilmeisesti muutuin valkoiseksi siinä tuolissa tj? :) Mutta vaikka monet mua tästä niin kovasti pelottelikin, niin voin onnellisena todeta, ettei ollut yhtään niin kamalaa kuin kuvittelin. En tuntenut oikeastaan mitään, irrotusäänetkään eivät olleet ikävän kuuloiset ja molemmat hampaat irtosivat todella helpolla. Ainoa ällötys itselleni on ollut tää suussa maistuva veri ja se tuppo mitä piti purra että verentulo lakkaa. YTHS:lle kiitos myös siitä, että sain ihan lääkräin määräyksestä syödä koko illan jäätelöä ja kaiken huipuksi olen myös liikuntakiellossa. Ei huono synttärilahja.

Nyt täytyy suunnata treffeille nukkumatin kanssa, sillä huomenissa olisi vielä koulua... Kauniita unia ihanat!