Do you have some sort of radar? Carrie might be happy - it's time to sweep in and shit all over it?

S: Pahoittelen jo etukäteen, että seuraavasta postauksesta puuttuu kokonaan "se punainen lanka". Tämän kirjoituksen inspiraatioina ovat toimineet Too Fast for Love Merin panikointipostaus, eilinen jakso Sinkkuelämästä sekä omat viimeaikaiset ajatusten pyörittelyt pääni sisällä. Koittakaa kestää, tai sulkekaa selain samantien.

Miehet. Lähes jokaisen naisen ongelma numero yksi (Joojoo Ella, turha tulla hehkuttamaan miten ihana Antti on...). Niiden kanssa on mahdotonta elää, mutta nähtävästi niitä ilman on aivan yhtä mahdotonta olla. Ja valitettavasti allekirjoittanut tuntuu kuuluvan kastiin, joka oikein kerjää saada turpaansa (ei sentään kirjaimellisesti) ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Okei, tästä viasta en voi syyttää pelkästään miehiä, vika siinä että pompin takaisin kuin superpallo ei tietenkään ole miesten vika. Mutta. Olisiko se liikaa vaadittu, jos sanoisi ihan suoraan mitä haluaa, haluaako mitään vai eikö rehellisesti sanottuna itsekään tiedä mitä haluaa?

Ja joskus todella tuntuu, että miehillä on joku yliluonnollinen kyky sen suhteen, että juuri kun alat unohtaa ja jatkaa elämääsi niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut (tai ainakin esität lahjakkaasti niin kaikissa facebook päivityksissäsi!) tulee soitto, tekstari tai joku muu muistutus heidän olemassaolostaan. Ja siinä meni viikkojen kova "'älä ajattele sitä, älä ajattele sitä, ÄLÄ AJATTELE SITÄ!* mantran hokeminen täysin hukkaan. Kiitti vaan.

Ja kohtalo. Siinä on kanssa vaan sellanen akka, että jos naamatusten tultaisiin niin voisi sanoa pari  valittua sanaa. Jos maailmassa on tasan yksi ihminen, johon EI halua törmätä (tai no oikeasti haluaa, mutta esittää lahjakkaasti kaikille, myös itselleen, ettei halua) niin eikö se helkkarin ihminen kävele sua vastaan juuri kun olet lähtenyt tyttöjen kanssa ulos ensimmäistä kertaa viikkoihin, kun silmätkään ei ole enää niin turvonneet itkemisestä ja nenäkään ei enää punota pahasti niistämisen jäljiltä. Kohtalon tekosia, ihan selvästi. Mikä muuten selittää sen, että kaksi ihmistä seitsemästä miljardista maapallon ihmisasukkaasta törmää toisiinsa jatkuvasti.

Entäs se sitten, kun oot vihdoin ja viimein irrottanut itsesi moukarilla ja dynamiitilla siitä tunnesuhteesta joka teidän välillä on ja mennyt ja tavannut jonkun toisen kiinnostavan ihmisen? Sittenhän iskeää kauhea testosteronipiikki ja rynnätään paikalle muistuttamaan että kenen nainen noissa korkokengissä seisoskelee. Ja kun kilpakosija on häädetty tehokkaasti matkoihinsa, voidaan taas hiipiä sinne omaan rotankoloonsa piileksimään. Kiitti vaan tästäkin.

Varsinkin, kun nainen elelee päänsä sisällä sellaisissa mielikuvissa, että elämässä ihan oikeasti VOI käydä niinkuin saduissa. Tai no tässä tapauksessa Sinkkuelämää sarjassa. Carrie ja Kiho vaan kuuluu toisilleen ja kaikkien mokattujen tilanteiden, loukattujen tunteitten, petettyjen odotusten ja raastavien riitojen jälkeen ne vaan kuuluu toisilleen.

Mun elämä on aika pitkälti nyt juurikin sellasta tunteiden vuoristorataa kuin Carrie vietti lähtiessään Pariisiin. Toisella hetkellä oon aivan hurmiossa ja innoissani, toisena hetkenä tuherran itkua ja tunnen olevani ihan yksin tässä maailmassa. Niin että nyt sitten vaan odotelemaan, että "Kiho" tulee hakemaan mut kotiin tästä "Pariisista". Ja rakentaa mulle vaatehuoneen. En mä vaadi sen enempää.

Yeah, right! Mutta onneksi, kuten Carriellä, myös mulla on aina mun tytöt.

Ja loppuun vielä hieman otsikon mukaista raivoamista, olkaa hyvät (Ihan parhaita kohtauksia koko sarjasta!)

(Kuvat: Weheartit)